Siinä mutta jo muualla

Mä haluisin olla semmoinen luonnonlapsi, joka arki sujuu spontaansti, parhaista elämän hetkistä nautiskellen. Todellisuudessa, erityisesti Viljan syntymän jälkeen, mulle on huomaamattani tullut kamala tapa tehdä loputonta listaa päässäni siitä mitä pitäisi päivän aikana tehdä. Pahinta on, etten kaiken sen puuhan keskellä aina edes kerkeä huomata ilahduttavia pieniä asioita, kuten miten kaunis päivä ulkona on. Esimerkiksi tänään pitäisi siivota, tyhjentää astianpesukone, tyhjentää pyykkinaru ja laittaa uusi koneellinen päälle, käydä viemässä eläimille raikasta vettä ja ruokaa, käydä kaupassa ja lista vaan jatkuu. Ja tietenkin noi kaikki pitää yrittää sovittaa Viljan aikatauluun. Kerkeisinkö laittamaan pesukoneen päälle nyt kun Vilja on nyt tyytyväinen ja leikkii lattialla? Jes kerkesin, no ehkä mä sit vielä kerkeän tekemään leipätaikinankin valmiiksi, kyllä Vilja vielä sen hetken pärjää itsekseen… Aina mulla on vähintäänkin seuraava tehtävä mielessä samalla kun suoritan edellistä. Stefan ei ymmärrä, ettei mulla ole mihinkään turhanpäiväiseen rupatteluun aikaa Viljan satunnaisten päiväunien aikana, silloin on otettava hetkestä tilaisuus irti ja revittävä imurit ja pölyhuiskat kaapeista tai ruvettava kääntämään kasvimaata! Ja mun koko ruumiin täyttää turhautumisen aalto silloin kun Vilja herääkin ennen aikojaan ja multa jää joku, ah niin supertärkeä, projekti kesken. Tiedän että mun ajattelu on pahasti vinksallaan. Miksi mun pitää keskittyä jonkin niin epäolennaiseen silloin kun mulla on jotain niin olennaista käsillä kuin mun lapsi? Voisinko mä vaan rentoutua sen suorittamisen sijasta tai tehdä koska musta siltä tuntuu eikä siksi että täytyy? Muistelenko mä vanhana mukavia yhdessäolon hetkiä Viljan kanssa vai sitä, että olipahan ainakin säihkyvän puhtaat ikkunat? Ja mitä Vilja muistaa? Mun pää taitaa olla taas takertunut johonkin outoon mielikuvaan, jossa kunnon kodin kuuluu tuoksua joko tuoreelta leivältä tai mäntysuovalta. Ja melessäni selittelen, että lapseni parhaaksihan mä näitä asioita teen. Mutta en tietenkään halua Viljan kasvavan siinä ajatuksessa, että hän on mun tärkeyslistallani vasta jonkun vessan siivouksen jälkeen.

Näiden ajatusten innoittamana mä lähdin Viljan kanssa pitkälle kävelyretkelle ja jätin kaikki askareet odottamaan. Yritin keskittyä vain juuri sen hetken erityisyyteen, kun Vilja koisasi nätisti kantoliinassa, aurinko paistoi ja oli muutenkin poikkeuksellisen kaunis syksyinen päivä, Mutta koko ajan sai itsensä kiinni ajattelemasta sitä, kuinka mun voisin olla jo jossain muualla tekemässä jotain muuta kun kerran Viljakin nukkuu, argh! 

Kävelyllä peltojen keskellä, mutta ajatukset ties missä

Ensi viikolla me lähdetään kymmeneksi päiväksi Barcelonaan, ihanaa! Mä toivon, että jonkunlainen mañana-asenne tarttuisi siellä muhunkin, voi ne kotiaskareet jättää myöhemmäksikin, ja oppisin olemaan paremmin tässä hetkessä mukana.

Tuoretta porkkanamehua

Mun sormet syyhyäisivät ulkotöihin, mutta joka kerta kun saan hanskat vedettyä käteen niin Vilja heräileekin jo. Saankohan mä ikuna laitettua tota meidän puutarhaa talviteloille ennen kuin rupeaa tulemaan lunta? En ole varma onko se onneksi vai epäonneksi, mutta netin edessä aikaa pystyy viettämään aika rattoisasti Viljankin kanssa. 

Nyt kun tässä kerran ollaan niin voisin saman tien esitellä mun uuden innostukseni: tuoremehut. Stefan osti meille mehulingon alunperin meidän omppusatoa varten, mutta nyt oon tehnyt sillä omenatuoremehujen lisäksi myös porkkanamehua. Vastapuristettu porkkanatuoremehu on varmaan parasta mehua mitä oon ikinä maistanut! Ja googlen mukaan tosi terveellistäkin. Lukemani mukaan tuore porkkanamehu estää syöpää, puhdistaa elimistöä, parantaa näköä, vahvistaa luuustoa, hampaita, hiuksia, ihoa ja kynsiä. Vaikutuksia voi parantaa esimerkiksi lisäämällä mehuun pinaattia tai punajuurta. Toisin sanoen, olisin vähintäänkin kuolematon tuoremehuja litkimällä! Ja mitään ei mene hukkaan, kun mehun teossa ylijäänyttä kuitumössöä voi laittaa vaikka sämpylöihin, kakkuihin, keittoihin ja kastikkeisiin. Tosin silloin kun sitä kuitutavaraa on pursunnut ovista ja ikkunoista, oon kuskannut sitä vaan suosiolla suoraan kaneille ja kanoille. Ja muuten suosittelivat käyttämään joko kuorittuja tai luomuporkkanaa, etteivät mahdolliset haitta-aineet keräänny elimistöön. Meillä on porkkanat omasta puutarhasta, joten olen vain pessyt ne huolelliesti, mutta kohta on meidänkin siirryttävä kaupan tavaraan.

Tuoretta porkkanamehua, lurpsista!

Kanivauvoja ja lihakeskusteluja

Meillä oli eilen kylässä Stefanin perhettä. Sen perheen vierailut venyvät aina helposti kahdeksan tuntisiksi, eikä eilinen ollut mikään poikkeus. Poikkeavan siitä teki se, että sen sijaan että pälätettäisiin politiikasta ruokalautasten ja viinitöniköiden ääressä koko päivän, niin ainakin osa lähti ulos talkoohommiin korjaamaan meidän uroskanin häkkiä. Nyt mulla on hyvä mieli siitä että kaikilla kaneilla on hyvät oltavat.  Meille on nimittäin tullut nelisen päivää sitten perheenlisäystä! Voi mita nöpöjä ne onkaan! Alunperin kymmenen kanin pienokaista, joista tällä hetkellä on kehdeksan elossa. Ne on kaikki kahdeksan emon karvasta ja oljesta tekemässä kasassa, joka kauempaa katsottaessa näyttää ihan yksittäiseltä elävältä organismilta.

Mulla on kieltämättä mennyt vähän aikaa sulatella tota Stefanin parin kuukauden takaista kanien hankintaa ja osalle kavereista oon jättänyt kokonaan asiasta kertomatta. Nimittäin ruuaksihan nämä kanit on menossa Stefanin, eli meidän talouden ainoan karnivorin, lihan tarpeen tyydyttämiseksi. Eilen Stefanin sukulaiset kauhistelivat kun Stefan halusi tarjota maistiaisia sen kanipadasta ja osa kieltäytyi maistamasta. “Voi ällötys, ei ihania kaneja” ja “Ei ihme että Mervi on kasvissyöjä kun sä tollasia kokkailet!”. Mun oli pakko ruveta puolustamaan Stefanin kaninlihaharrastusta. Sanoin, että jos Vilja haluaa ruveta joku päivä syömään lihaa, niin se saa mieluiten aloittaa meidän kaneista. Silloin sentään tietää, että niillä on ollut kohtuullinen elämä ja nopea kivuton kuolema lihateollisuuden tuotantoeläimiin verrattuna, ja tiedän ettei niitä ole pumpattu antibiooteilla. Meidän kaneja ei myöskään ole geenimuunneltu niin, etta ne eivät pysty enää itse lisääntymään tai kannattelemaan omaa painoansa. Vaikka en olekaan saanut Stefania käännytettyä kasvissyöntiin, enkä varmaan ikinä saakaan, niin mä olen kuitenkin jokseenkin ylpeä siitä, että se kasvattaa ja teurastaa itse oman lihansa. Vilja saa itse valita kasvissyönnin ja lihansyönnin väliltä, mutta mulla ei ole aikomuksena salata Viljalta sitä tosiasiaa että liha tulee söpöistä, älykkäistä eläimistä, oli se mitä lihaa tahansa, ja että lihan syömiseen liittyy aina tietty moraalinen ongelma. Keskustelu päättyi siihen, että kovaäänisin kanien kohtaloa voivotellut henkilö totesi, “kyllä mäkin olisin kasvissyöjä, jos en rakastaisi niin paljon possupaistia” (tanskaksi flæskesteg, joka tuntuu kuuluvan jokaiseen vähänkin juhlalliseen ateriaan Tanskassa). Mun piti kaivaa tänään esiin mun Eläinten syömisestä-kirjasta muistiin kirjoittamani kohta, joka mun mielestä vaan sopii niin hyvin kerrottavaksi ihmisille, jotka laittavat oman makuelämyksensä eläinten kärsimyksen edelle. 

“Miksi maku-aistimme on vapautettu seuraamaan niitä samoja eettisiä sääntöjä, jotka sääntelevät myös muita aistejamme? Miksi seksin puutteessa oleva henkilö ei saa raiskata eläintä samalla tavalla kuin nälkäinen voi sen tappaa ja syödä? Entä miten tuomitsiset henkilön joka vahingoittaa eläintä taiteen nimissä, koska se visuaalisesti kiehtovaa.? Yritä kuvitella mielessäsi mikä tahansa muu aisti kuin maku, joka oikeuttaa sen mitä me teemme tuotantoeläimillemme maku-aistimuksen vuoksi”.

Pahoittelen, että tää teksti loppuu nyt vähän karusti, mutta ehkä kanivauvojen kuvista jää päällimmäiseksi kuitenkin hyvä mieli. Onhan ne vaan niin söpöjä :)

Vanhemmuus on välineurheilua?

Voin mielestäni ihan rehellisesti sanoa, että mulla ei ole ikinä ollut ongelmia shoppailun suhteen. Stefan saa olla onnellinen, miten hyvin mä osaan erottaa mitä oikeasti tarvitsen ja mitä en. Senkin vähän mitä tarvitsen oon tosi hyvä löytämään meidän kylillä olevalta ainokaiselta kirpparilta. Enkä mä tarvitse mitään säihkyviä, nopeita menopelejä.  Kolluutin vielä viimeisilläni raskaana ollessanikin pyörällä kauppaan ja jos oli tarvis mennä Kööpenhaminaan saakka, pyöräilin ensin sen 3 km kylille ja sen jälkeen istahdin junaan 35 minuutiksi satoi, paistoi tai pyrytti (aina joka tapauksessa tuuli, se ei täällä Tanskassa tunnu loppuvan).

Mutta sitten tuli vauva kuvioihin ja mulle rupesi tulemaan outoja oireita ja tulin hetkeksi tosi tietoiseksi kaikesta mitä muilla oli ja meillä ei. Ne alkoivat kun mä näin muita äitejä neuvolassa siisteissä vaatteissaan. Vauvoja vaaleanpunaiseen tai siniseen puettuina uusissa auton istuimissa, mitkä näppärästi laitettiin autojen taakse, että naps vain. Me sen sijaan tultiin paikalle sadevaatteissa hikisinä pyörillä hinkuttaen ja Vilja kulki mukana kulahtanessa pyöräkärryssä joltain tuttavalta saadun kantokassin sisällä. Viljalla oli päällä hämmentävä värikombinaatio tutuilta saatuja vauvan vaatteita, mikä sai naiset vaivaantuneiksi kun eivät tienneet puhutellako vauvaa tyttönä vai poikana. Vaikka meidän matkustusratkaisu on täysin turvallinen ja Vilja-vauva tyytyväinen, mulla oli kamala olo meidän epäsovinnaisesta vauvavarustelusta ja musta tuntui suoraan sanottuna huonolta äidiltä. Enkä mä pystynyt olemaan ajattelematta mitä ne muut vanhemmat meistä mahtoi ajatella. Ihan varmana pitivät nekin huonoina vanhempina! Ja jos pidemmälle mennään niin mitä Viljan tulevat tarha- ja koulukaverit miettivät Viljan kierrätetyistä vaatteista tai kun Vilja vaikka tuodaan auton sijasta pyörällä kouluun ja entäs jos sitä kiusataan näistä syistä?  Mä olin ajatellut, se aika kun olin näin riippuvainen muiden mielipiteistä olisi jo kauan sitten elettyä elämää, mutta  yhtäkkiä vauvan saaminen sai mut täysin herkistymään mun omille epävarmuuksilleni. Mua ei niinkään haittaa olla se paikallinen kylähullu tai hippi, mutta tietenkään omaa lastani en halua silmätikuksi enkä itsekään ”maailman huonoin äti”-titteliä.

Nyt kun oon perehtynyt tähän vanhemmuuden maailmaan paremmin, mä olen ymmärtänyt että noi yliherkistymiset eivät ole vain mun juttu, vaan joku täysin universaali ilmiö etenkin äitien keskuudessa. Vauvan- ja lastentavarateollisuus hyödyntää täysillä vanhempien epävarmuuden tuntemukset ja saa myytyä mitä ihmeellisenpää tavaraa käsittämättömillä hinnoilla vanhemmille, jotka epätoivoisesti vain haluavat lastensa parasta. Koko vanhemmuudesta tulee helposti jonkinlaista välineurheilua, jossa riittämättömyyden tunneta paikataan tavaralla. Jos mainontaa vastaan ei tietoisesti taistele, koko koti näyttää pian turhanpäivästen lastentarvikkeiden taistelukentältä. Muutosta lisääntyneeseen materialismiin perustellaan sillä, että lapset vaativat sen. Siis ne lapset,  jotka eivät siinä vaiheessa osaa kaivata vielä muuta kuin unta, ruokaa ja läheisyyttä. Ja nimenomaan läheisyydestä ne lapset jäävät vaille, kun vanhemmat joutuvat raatamaan töissä maksaakseen ne uusimmat lelut, tarvikkeet  ja sen tilavimman perheauton. Mun mielestä lapsia ei myöskään voi eikä pidä kasvattaa niin kuin naapurin vekarat, vain siksi etteivät ne vain ikinä joutuisi silmätikuiksi. Mulle tärkeämpää on kasvattaa lapsista suvaitsevaisia toisia ihmisiä kohtaan ja tarpeeksi vahvoja persoonia, joiden oma tahto olla oma itsensä on vahvempi kuin ison joukon painostus. Ja vahvoja ihmisiä kasvaa nimenomaan läheisyydellä ja ihmiskontakteilla, ei tavaralla.

Oman pääni sisällä huutelevat epävarmuuden äänet ovat nyt huomattavasti heikentyneet ja mä tiedän pärjääväni hyvin äitinä. Mua ei ahdista kun menen tapaamaan muita paikallisia äitejä Vilja kantoliinassa ja selässä pieni reppu samalla kun nämä muut mammat roudaavat autostaan uudelta tuoksuvat turvaistuimet, kopat, peitot, kassit ja jostain sieltä välistä pilkottaa se vauvakin. Niillä on enempi tavaraa kuin mulla käydessäni Viljan kanssa viikon reissulla Suomessa. Nykyään Vilja kulkee melkein joka paikkaan mukana kantoliinassa ja kun äiti on nin lähellä, tiedän ettei mikään auto tai tavaramäärä saisi tyttöä sen onnellisemmaksi.

Päiväunet kantoliinariippukeinussa

Ei täydellinen mutta alku kuitenkin

Olen halunnut ryhtyä kirjoittamaan blogia jo pitkän aikaa, mutta jokin asia on ollut siinä vain tuhottoman vaikeaa. Esteenä aloitukselle on ollut ylitsepääsemättömät päätökset esimerkiksi kielen osalta - asun Tanskassa ja pärjään arkielämässani suurimmaksi osaksi englannin kielellä ja noin puolet ystävistäni, mukaan lukien poikaystäväni, eivät osaa suomea. Toisaalta olisi tärkeää että englantia osaamattomat vanhempani pystyisivät ymmärtämään kirjoituksiani ja kuulemaan elämästäni täällä kaukana. En ole myöskään osannut päättää kenelle blogiani kirjoitan: itselleni, perheelleni, kavereilleni vai koko maailman samanhenkisille ihmisille? Kirjoitanko kaikki noloimmat juttuni vai pysynkö asialinjoilla vain tietyissä teemoissa?

Viime päivinä olen ymmärtänyt että suurin ongelmani ei ole niinkään mikään yllämainituista vaan este aloittamiselle on vain loputon perfektionismini, joka kuristaa niin ettei toisinaan anna minun päästä missään alkua pidemmälle, ja joka pahimmassa tapauksessa jäädyttää minut paikalleen estäen yrittämästä tehdä mistään haaveistani totta. Pelkoni epäonnistua voittaa liian usein erityisesti tilanteissa, joissa minun pitäisi nousta ylös ja sanoa sanottavani. Entäs jos en muotoile asiaani oikein, entäs jos kaikki eivät olekaan samaa mieltä tai jos joku ei tykkää? Jotenkin blogihaasteestanihan tulee eläväisesti mieleen koulun kuvaamataidon tunnit: edessä on tyhjä paperi ja voisin luonnostella taideteoksen ideaa, värejä ja toteutustapaa tuomiopäivään saakka, jotta siitä tulisi juuri sellainen kuin opettaja tykkää. Tai sitten voin vain heittäytyä ja ruveta räpeltämään, kokeilla kaikkia hurjimpia värejä ja tyylejä ja katsoa sitten mitä sieltä tulee. Niinhän minä haluan elääkin; itseäni toteuttaen enkä muita varten hyssytellen ja täydellistä esittäen. Siksi päätin avata jälleen tyhjän blogini ja heittäytyä. Otan syvän huokauksen, valitsen itselle sopivimman työvälineen eli äidinkieleni suomen ja rupean räpeltämään. Noin, ensimmäinen blogiteksti tehty. Tästä on niin paljon vähemmän pelottavaa jatkaa.