Vanhemmuus on välineurheilua?

Voin mielestäni ihan rehellisesti sanoa, että mulla ei ole ikinä ollut ongelmia shoppailun suhteen. Stefan saa olla onnellinen, miten hyvin mä osaan erottaa mitä oikeasti tarvitsen ja mitä en. Senkin vähän mitä tarvitsen oon tosi hyvä löytämään meidän kylillä olevalta ainokaiselta kirpparilta. Enkä mä tarvitse mitään säihkyviä, nopeita menopelejä.  Kolluutin vielä viimeisilläni raskaana ollessanikin pyörällä kauppaan ja jos oli tarvis mennä Kööpenhaminaan saakka, pyöräilin ensin sen 3 km kylille ja sen jälkeen istahdin junaan 35 minuutiksi satoi, paistoi tai pyrytti (aina joka tapauksessa tuuli, se ei täällä Tanskassa tunnu loppuvan).

Mutta sitten tuli vauva kuvioihin ja mulle rupesi tulemaan outoja oireita ja tulin hetkeksi tosi tietoiseksi kaikesta mitä muilla oli ja meillä ei. Ne alkoivat kun mä näin muita äitejä neuvolassa siisteissä vaatteissaan. Vauvoja vaaleanpunaiseen tai siniseen puettuina uusissa auton istuimissa, mitkä näppärästi laitettiin autojen taakse, että naps vain. Me sen sijaan tultiin paikalle sadevaatteissa hikisinä pyörillä hinkuttaen ja Vilja kulki mukana kulahtanessa pyöräkärryssä joltain tuttavalta saadun kantokassin sisällä. Viljalla oli päällä hämmentävä värikombinaatio tutuilta saatuja vauvan vaatteita, mikä sai naiset vaivaantuneiksi kun eivät tienneet puhutellako vauvaa tyttönä vai poikana. Vaikka meidän matkustusratkaisu on täysin turvallinen ja Vilja-vauva tyytyväinen, mulla oli kamala olo meidän epäsovinnaisesta vauvavarustelusta ja musta tuntui suoraan sanottuna huonolta äidiltä. Enkä mä pystynyt olemaan ajattelematta mitä ne muut vanhemmat meistä mahtoi ajatella. Ihan varmana pitivät nekin huonoina vanhempina! Ja jos pidemmälle mennään niin mitä Viljan tulevat tarha- ja koulukaverit miettivät Viljan kierrätetyistä vaatteista tai kun Vilja vaikka tuodaan auton sijasta pyörällä kouluun ja entäs jos sitä kiusataan näistä syistä?  Mä olin ajatellut, se aika kun olin näin riippuvainen muiden mielipiteistä olisi jo kauan sitten elettyä elämää, mutta  yhtäkkiä vauvan saaminen sai mut täysin herkistymään mun omille epävarmuuksilleni. Mua ei niinkään haittaa olla se paikallinen kylähullu tai hippi, mutta tietenkään omaa lastani en halua silmätikuksi enkä itsekään ”maailman huonoin äti”-titteliä.

Nyt kun oon perehtynyt tähän vanhemmuuden maailmaan paremmin, mä olen ymmärtänyt että noi yliherkistymiset eivät ole vain mun juttu, vaan joku täysin universaali ilmiö etenkin äitien keskuudessa. Vauvan- ja lastentavarateollisuus hyödyntää täysillä vanhempien epävarmuuden tuntemukset ja saa myytyä mitä ihmeellisenpää tavaraa käsittämättömillä hinnoilla vanhemmille, jotka epätoivoisesti vain haluavat lastensa parasta. Koko vanhemmuudesta tulee helposti jonkinlaista välineurheilua, jossa riittämättömyyden tunneta paikataan tavaralla. Jos mainontaa vastaan ei tietoisesti taistele, koko koti näyttää pian turhanpäivästen lastentarvikkeiden taistelukentältä. Muutosta lisääntyneeseen materialismiin perustellaan sillä, että lapset vaativat sen. Siis ne lapset,  jotka eivät siinä vaiheessa osaa kaivata vielä muuta kuin unta, ruokaa ja läheisyyttä. Ja nimenomaan läheisyydestä ne lapset jäävät vaille, kun vanhemmat joutuvat raatamaan töissä maksaakseen ne uusimmat lelut, tarvikkeet  ja sen tilavimman perheauton. Mun mielestä lapsia ei myöskään voi eikä pidä kasvattaa niin kuin naapurin vekarat, vain siksi etteivät ne vain ikinä joutuisi silmätikuiksi. Mulle tärkeämpää on kasvattaa lapsista suvaitsevaisia toisia ihmisiä kohtaan ja tarpeeksi vahvoja persoonia, joiden oma tahto olla oma itsensä on vahvempi kuin ison joukon painostus. Ja vahvoja ihmisiä kasvaa nimenomaan läheisyydellä ja ihmiskontakteilla, ei tavaralla.

Oman pääni sisällä huutelevat epävarmuuden äänet ovat nyt huomattavasti heikentyneet ja mä tiedän pärjääväni hyvin äitinä. Mua ei ahdista kun menen tapaamaan muita paikallisia äitejä Vilja kantoliinassa ja selässä pieni reppu samalla kun nämä muut mammat roudaavat autostaan uudelta tuoksuvat turvaistuimet, kopat, peitot, kassit ja jostain sieltä välistä pilkottaa se vauvakin. Niillä on enempi tavaraa kuin mulla käydessäni Viljan kanssa viikon reissulla Suomessa. Nykyään Vilja kulkee melkein joka paikkaan mukana kantoliinassa ja kun äiti on nin lähellä, tiedän ettei mikään auto tai tavaramäärä saisi tyttöä sen onnellisemmaksi.

Päiväunet kantoliinariippukeinussa