Siinä mutta jo muualla

Mä haluisin olla semmoinen luonnonlapsi, joka arki sujuu spontaansti, parhaista elämän hetkistä nautiskellen. Todellisuudessa, erityisesti Viljan syntymän jälkeen, mulle on huomaamattani tullut kamala tapa tehdä loputonta listaa päässäni siitä mitä pitäisi päivän aikana tehdä. Pahinta on, etten kaiken sen puuhan keskellä aina edes kerkeä huomata ilahduttavia pieniä asioita, kuten miten kaunis päivä ulkona on. Esimerkiksi tänään pitäisi siivota, tyhjentää astianpesukone, tyhjentää pyykkinaru ja laittaa uusi koneellinen päälle, käydä viemässä eläimille raikasta vettä ja ruokaa, käydä kaupassa ja lista vaan jatkuu. Ja tietenkin noi kaikki pitää yrittää sovittaa Viljan aikatauluun. Kerkeisinkö laittamaan pesukoneen päälle nyt kun Vilja on nyt tyytyväinen ja leikkii lattialla? Jes kerkesin, no ehkä mä sit vielä kerkeän tekemään leipätaikinankin valmiiksi, kyllä Vilja vielä sen hetken pärjää itsekseen… Aina mulla on vähintäänkin seuraava tehtävä mielessä samalla kun suoritan edellistä. Stefan ei ymmärrä, ettei mulla ole mihinkään turhanpäiväiseen rupatteluun aikaa Viljan satunnaisten päiväunien aikana, silloin on otettava hetkestä tilaisuus irti ja revittävä imurit ja pölyhuiskat kaapeista tai ruvettava kääntämään kasvimaata! Ja mun koko ruumiin täyttää turhautumisen aalto silloin kun Vilja herääkin ennen aikojaan ja multa jää joku, ah niin supertärkeä, projekti kesken. Tiedän että mun ajattelu on pahasti vinksallaan. Miksi mun pitää keskittyä jonkin niin epäolennaiseen silloin kun mulla on jotain niin olennaista käsillä kuin mun lapsi? Voisinko mä vaan rentoutua sen suorittamisen sijasta tai tehdä koska musta siltä tuntuu eikä siksi että täytyy? Muistelenko mä vanhana mukavia yhdessäolon hetkiä Viljan kanssa vai sitä, että olipahan ainakin säihkyvän puhtaat ikkunat? Ja mitä Vilja muistaa? Mun pää taitaa olla taas takertunut johonkin outoon mielikuvaan, jossa kunnon kodin kuuluu tuoksua joko tuoreelta leivältä tai mäntysuovalta. Ja melessäni selittelen, että lapseni parhaaksihan mä näitä asioita teen. Mutta en tietenkään halua Viljan kasvavan siinä ajatuksessa, että hän on mun tärkeyslistallani vasta jonkun vessan siivouksen jälkeen.

Näiden ajatusten innoittamana mä lähdin Viljan kanssa pitkälle kävelyretkelle ja jätin kaikki askareet odottamaan. Yritin keskittyä vain juuri sen hetken erityisyyteen, kun Vilja koisasi nätisti kantoliinassa, aurinko paistoi ja oli muutenkin poikkeuksellisen kaunis syksyinen päivä, Mutta koko ajan sai itsensä kiinni ajattelemasta sitä, kuinka mun voisin olla jo jossain muualla tekemässä jotain muuta kun kerran Viljakin nukkuu, argh! 

Kävelyllä peltojen keskellä, mutta ajatukset ties missä

Ensi viikolla me lähdetään kymmeneksi päiväksi Barcelonaan, ihanaa! Mä toivon, että jonkunlainen mañana-asenne tarttuisi siellä muhunkin, voi ne kotiaskareet jättää myöhemmäksikin, ja oppisin olemaan paremmin tässä hetkessä mukana.