The After-holidays-hangover

So I made a few new years resolutions:

First: Get started with this blog again. I keep on coming with excuses for not writing here. If I'm not doing it now then when?

Second: Start to live more healthy. I got my second child in last October and now it’s time to get rid of my wobbly belly by starting to run and basing my diet on something else than chocolate. Both own these resolution have also bigger meaning because they are there to keep me sane especially during these hard winter months when I'm trapped alone in the danish countryside with two small children while the man of the house is mostly at work. So writing will make me feel like I have someone to explain my thoughts. And running and living healthy just make me happy.

Actually I have a third resolution too. Fight against the throwawayism. By this I mean the shopping oriented culture where more and more shortlived products pass through my family’s life and home. It comes with the mentality where we no longer value the materials that go into products or the labor that built them. Neither do we really care where the products end up after we have finished using them as long as it’s out of sight, out of mind. The culture that is constantly trying to lure it’s way to my home “because it’s so easy, fun and convenient and especially desiged and targeted for families with children”.

Let me tell you first why I'm interested in this right now. Because of my every year worsening after-holidays-hangover. And this hangover has nothing to do with drinking or eating too much, it’s the stuff, the garbage bags filling with wrapping papers, packages and Christmas decoration, and kids crying for more and better gifts. Every year Christmas leaves me with the same empty feeling after all that proving your love with stuff and consumption. And as if Christmas wasn’t enough, then comes the new year which we welcome with another consumption peak of disposables. “Here’s a garbage and trash thrown in the sky for five seconds joy, HAPPY NEW YEAR EVERYBODY!”.

I’ve been battling with my anxiety every year but now that I have children it’s worse since I can’t pretend like there is no Christmas. Could I celebrate Christmas on my own way without so much emphasize on the material? Sure, but how to do it when everything around them says “the more material, the more fun”.  Even disturbingly many Christmas programs has the same message where the children’s holidays were ruined and souls left with everlasting scars if they wouldn’t get Christmas presents! And I know it will get even harder as the kids grow up and they’ll learn to compare the amounts and sizes of their gifts and money spent on them. Even though I’m talking about Christmas here I’m also talking about the mentality children learn for the rest of their life. Children learn that you can show your love with stuff. They learn that they can show worthiness with stuff. They learn to patch emptiness with stuff. They build their identity on stuff. They learn that you are the stuff you have.

So hereby with this new year’s resolution I declare to try to get my children to appreciate immaterial in their everyday life before it’s too late and I will try my best to avoid selling my soul to consumerism. I will also try to come up with new ways to reuse things and to avoid disposables. And yes, I’m doing this despite the obvious risk of becoming the embarrassing party pooper who lectures about the environmental effects of a plastic drinking cup and the evil monster who steals children’s gifts and party decoration :)

Happy new year and patience to all those in my near family circles! Here's an inspiring video to start year 2014 :)

Viisi ohjetta onnellisuuteen

En ole kirjoittanut pitkään aikaan ja harkitsin jossain vaiheessa jo lopettaa jälleen koko blogin. Mutta rakkaan ystävän kannustava tekstiviesti piristi niin paljon, että päätin taas jatkaa sepustuksiani. Paljon on tapahtunut tässä välissä, mutta nyt päällimäisenä on jälleen Tanskan märän, tuulisen ja harmaan talven aiheuttama energiavaje. Tuntuu että päivät vain toistavat itseään ja ajatukset rupeaa helposti kiertämään negatiivista kehää. Luin muutama päivä sitten inspiroivan tekstin ”Hidasta elämää”-sivustolta. Sen otsikko oli "5 askelta hitaaseen elämään", mutta jotenkin se kiteytti mun mielestä hyvin onnellisen elämän viisi perusohjetta. Tässä ne ovat, hieman minun muokkaamina. 

1. Luovu ja päästä irti

Pyrimme haalimaan mahdollisimman paljon kaikkea, ja usein mitättömiltäkin tuntuvista asioista luopuminen tekee suurta tuskaa. Elämän voi kuitenkin nähdä flow’na, jossa asioita alkaa ja asioita loppuu, ja taas alkaa ja taas loppuu. Kun omaksuu tällaisen uudenlaisen ajattelumallin, on helpompi luopua

• tavaroista,  jotka hallitsevat tilaamme ja joiden siivous vie aikaamme,
• sellaisista harrastuksista, joista on tullut ajan puutteessa suorituksia,
• statuksesta tai tittelistä, jonka luulemme määrittelevän ihmisyyttä,
• liian suuresta tai kalliista asunnosta, joka pitää taloudellisessa talutusnuorassa,
• pakollisista kalenterimerkinnöistä, joiden tekemättä jättäminen ei muutakaan mitään,
• ihmissuhteista, joista on tullut ahdistava velvollisuus,
• menneisyyden painolastista.

Sen sijaan, että miettii, mitä kaikkea voisi seuraavaksi hankkia, kannattaa miettiä, mistä kaikesta voisi seuraavaksi luopua, jotta elämä kevenisi.

Itse olen seurannut tätä ohjetta tyhjentämällä kotia kaikista turhista vaatteista ja jopa ruokapöydästä (tajusin että se valtasi lähes käyttämättömänä olohuonettamme vain koska näyttävä ruokapöytä “kuuluu” kodin sisustukseen). Samoin lopetin jo jonkin aikaa sitten äitikerhon-tapaamiset, jonne menin silkasta velvollisuudesta ja kärsin joka ikinen kerta valtavasta ulkopuolisuuden tunteesta. Tuntuu heti, että pystyy keskittymään paremmin oleelliseen kun karsii hallitsematonta tavaroiden ja velvollisuuksien kaaosta.

2. Ole kiitollinen

Sen sijaan että elää ikuisessa vajeessa eli ”sitku”-elämää, ja murehtii asioista, joita omassa elämässä ei ole, kannattaa kiinnittää huomionsa kaikkeen siihen, mitä jo on. Kun oppii olemaan kiitollinen nykyisestä tilanteesta, on leppoisampi, positiivisempi ja iloisempi. Ja kun alkaa nauttia elämästä, ympärille alkaa kerääntyä ihmisiä, jotka tuovat lisää elämäniloa. Tällaiset ihmiset tuovat yleensä toivomatta, pyytämättä ja yllättäen myös uusia positiivisia asioita tai tapahtumia elämään. Lisäksi kiitollisuus kääntää automaattisesti katseen tulevasta nykyhetkeen, todelliseen elämään.

On myönnettävä, että tämä on minun heikko kohtani, etenkin tähän vuoden aikaan. Tuntuu että liian usein myrkytän mieltäni katkeruudella ja negatiivisella ajattelulla, yleensä vielä jostakin lopulta kovin mitättömästä asiasta. Ja mietin miten asiat ovat paremmin sitten kun on kesä, Vilja on vähän isompi, talo on remontoitu jne. Minulla on kaikkea mitä ikinä olen uskaltanut pyytää juuri tässä ja nyt. Kiitos siitä, ihan oikeasti.

3. Kuuntele, mitä muille ja itselle kuuluu

Todellinen kuulumisten kuuntelu vaatii aikaa, pysähtymistä ja keskittymistä; monet kokevat sen liian aikaa vieväksi ja vaivaannuttavaksi – varsinkin, jos kyseessä on tuntematon tai puolituttu. ”Mitä minulle oikeasti kuuluu” on pelottava kysymys, koska vastaus ei välttämättä ole haluttu. Ja jos vastaus ei ole haluttu, pitää alkaa muuttaa elämäänsä, ja se jos jokin on pelottava prosessi, sillä se tarkoittaa muutosta. Mutta jos ei uskalla kysyä itseltä omia kuulumisia ja seurata vastausta, ei voi elää omaa elämäänsä. Muiden ja itsensä kuuntelun hetkistä löytyy moni kadoksissa ollut vastaus.

Tässä minäkin olen hyvä. Eritysesti tehdessäni jotain yksitoikkoista ja puuduttavaa, huomaan oivaltavani jotain oleellista. Rauhalliset kävelylenkit ovat myös hyvää aikaa rupatella itsensä kanssa.

4. Harrasta elämää

Harrastukseksi valikoituu yleensä asia, josta nauttii ja josta kokee onnistumista. Harrastukseen ei suhtauduta turhan vakavasti: sitä tehdään omalla painollaan, hyvällä fiiliksellä ja omien mieltymysten mukaan. Mitäpä siis jos alkaisit suhtautua elämään harrastuksena: keksisit keinon tehdä asiaa tai asioita, joista koet nautintoa ja suhtautuisit siihen löysin rantein jännittämättä. Koskaan ei voi tarpeeksi itseään muistuttaa, että meillä on vain yksi elämä ja senkään pituudesta emme voi tietää.

Tässä Tanskaan muutto on auttanut mua paljon. Ei jaksa enää ottaa kaikkea niin haudanvakavasti ja repiä pelihousuja jokaisesta pienestä kömmähdyksestä. Mutta vielä minun pitää kehitellä suunnitelma siitä,  miten tehdä tulevasta työstäni harrastus.

5. Ryhdy auton kuljettajaksi

Vertauskuvallisesti: ryhdy auton kuljettajaksi. Lakkaa olemasta auton matkustaja, joka on muiden armoilla ja katselee ikkunasta muiden valitsemaa maisemaa. Ota siis elämäsi valinnat omiin käsiisi: lakkaa uskottelemasta itsellesi, että elämäsi on kiinni muista ihmisistä, paikkakunnasta, asunnosta, työstä (josta et ehkä edes pidä), yhteiskunnasta, rahasta tai muista ulkoisista vankiloista. Päätä tehdä muutos, valitse suunta, kartoita tarkkaan kaikki vaihtoehdot, tee hyvä suunnitelma ja toimi! Kun muut alkavat epäillä suunnitelmasi pitävyyttä, muista, että he suhtautuvat siihen vastustelevasti, koska prosessoivat samalla omaa tilannettaan: miksi minä en uskalla, kun tuokin uskaltaa.

Minusta tuntuu, että olen jo jollain tasolla ottanut auton haltuuni muuttamalla tänne maalle ja tehden asioita yhteiskunnan normeista poiketen. Mutta huomaan, että ajajan ratista saa käydä jatkuvaa tietoista taistelua! Ympäristöstäsi ujuttautuu alitajuntaan jatkuvaa viestiä siitä millainen sinun tulisi olla jonkun muun mielestä. Ja koko ajan saa selittää ihmisille ja itselle uudestaan ja uudestaan omia valintojaan. Kysyn itseltäni pienienkin päätösten edessä teenkö jonkun valinnan nyt oman unelmani vai jonkun muun odotusten mukaan. Mutta oikeastaan nautin siitä jatkuvasta itsensä haastamisesta. Se tekee elämästä jannittävää ja noh, elävää!

Siinä mutta jo muualla

Mä haluisin olla semmoinen luonnonlapsi, joka arki sujuu spontaansti, parhaista elämän hetkistä nautiskellen. Todellisuudessa, erityisesti Viljan syntymän jälkeen, mulle on huomaamattani tullut kamala tapa tehdä loputonta listaa päässäni siitä mitä pitäisi päivän aikana tehdä. Pahinta on, etten kaiken sen puuhan keskellä aina edes kerkeä huomata ilahduttavia pieniä asioita, kuten miten kaunis päivä ulkona on. Esimerkiksi tänään pitäisi siivota, tyhjentää astianpesukone, tyhjentää pyykkinaru ja laittaa uusi koneellinen päälle, käydä viemässä eläimille raikasta vettä ja ruokaa, käydä kaupassa ja lista vaan jatkuu. Ja tietenkin noi kaikki pitää yrittää sovittaa Viljan aikatauluun. Kerkeisinkö laittamaan pesukoneen päälle nyt kun Vilja on nyt tyytyväinen ja leikkii lattialla? Jes kerkesin, no ehkä mä sit vielä kerkeän tekemään leipätaikinankin valmiiksi, kyllä Vilja vielä sen hetken pärjää itsekseen… Aina mulla on vähintäänkin seuraava tehtävä mielessä samalla kun suoritan edellistä. Stefan ei ymmärrä, ettei mulla ole mihinkään turhanpäiväiseen rupatteluun aikaa Viljan satunnaisten päiväunien aikana, silloin on otettava hetkestä tilaisuus irti ja revittävä imurit ja pölyhuiskat kaapeista tai ruvettava kääntämään kasvimaata! Ja mun koko ruumiin täyttää turhautumisen aalto silloin kun Vilja herääkin ennen aikojaan ja multa jää joku, ah niin supertärkeä, projekti kesken. Tiedän että mun ajattelu on pahasti vinksallaan. Miksi mun pitää keskittyä jonkin niin epäolennaiseen silloin kun mulla on jotain niin olennaista käsillä kuin mun lapsi? Voisinko mä vaan rentoutua sen suorittamisen sijasta tai tehdä koska musta siltä tuntuu eikä siksi että täytyy? Muistelenko mä vanhana mukavia yhdessäolon hetkiä Viljan kanssa vai sitä, että olipahan ainakin säihkyvän puhtaat ikkunat? Ja mitä Vilja muistaa? Mun pää taitaa olla taas takertunut johonkin outoon mielikuvaan, jossa kunnon kodin kuuluu tuoksua joko tuoreelta leivältä tai mäntysuovalta. Ja melessäni selittelen, että lapseni parhaaksihan mä näitä asioita teen. Mutta en tietenkään halua Viljan kasvavan siinä ajatuksessa, että hän on mun tärkeyslistallani vasta jonkun vessan siivouksen jälkeen.

Näiden ajatusten innoittamana mä lähdin Viljan kanssa pitkälle kävelyretkelle ja jätin kaikki askareet odottamaan. Yritin keskittyä vain juuri sen hetken erityisyyteen, kun Vilja koisasi nätisti kantoliinassa, aurinko paistoi ja oli muutenkin poikkeuksellisen kaunis syksyinen päivä, Mutta koko ajan sai itsensä kiinni ajattelemasta sitä, kuinka mun voisin olla jo jossain muualla tekemässä jotain muuta kun kerran Viljakin nukkuu, argh! 

Kävelyllä peltojen keskellä, mutta ajatukset ties missä

Ensi viikolla me lähdetään kymmeneksi päiväksi Barcelonaan, ihanaa! Mä toivon, että jonkunlainen mañana-asenne tarttuisi siellä muhunkin, voi ne kotiaskareet jättää myöhemmäksikin, ja oppisin olemaan paremmin tässä hetkessä mukana.

Vanhemmuus on välineurheilua?

Voin mielestäni ihan rehellisesti sanoa, että mulla ei ole ikinä ollut ongelmia shoppailun suhteen. Stefan saa olla onnellinen, miten hyvin mä osaan erottaa mitä oikeasti tarvitsen ja mitä en. Senkin vähän mitä tarvitsen oon tosi hyvä löytämään meidän kylillä olevalta ainokaiselta kirpparilta. Enkä mä tarvitse mitään säihkyviä, nopeita menopelejä.  Kolluutin vielä viimeisilläni raskaana ollessanikin pyörällä kauppaan ja jos oli tarvis mennä Kööpenhaminaan saakka, pyöräilin ensin sen 3 km kylille ja sen jälkeen istahdin junaan 35 minuutiksi satoi, paistoi tai pyrytti (aina joka tapauksessa tuuli, se ei täällä Tanskassa tunnu loppuvan).

Mutta sitten tuli vauva kuvioihin ja mulle rupesi tulemaan outoja oireita ja tulin hetkeksi tosi tietoiseksi kaikesta mitä muilla oli ja meillä ei. Ne alkoivat kun mä näin muita äitejä neuvolassa siisteissä vaatteissaan. Vauvoja vaaleanpunaiseen tai siniseen puettuina uusissa auton istuimissa, mitkä näppärästi laitettiin autojen taakse, että naps vain. Me sen sijaan tultiin paikalle sadevaatteissa hikisinä pyörillä hinkuttaen ja Vilja kulki mukana kulahtanessa pyöräkärryssä joltain tuttavalta saadun kantokassin sisällä. Viljalla oli päällä hämmentävä värikombinaatio tutuilta saatuja vauvan vaatteita, mikä sai naiset vaivaantuneiksi kun eivät tienneet puhutellako vauvaa tyttönä vai poikana. Vaikka meidän matkustusratkaisu on täysin turvallinen ja Vilja-vauva tyytyväinen, mulla oli kamala olo meidän epäsovinnaisesta vauvavarustelusta ja musta tuntui suoraan sanottuna huonolta äidiltä. Enkä mä pystynyt olemaan ajattelematta mitä ne muut vanhemmat meistä mahtoi ajatella. Ihan varmana pitivät nekin huonoina vanhempina! Ja jos pidemmälle mennään niin mitä Viljan tulevat tarha- ja koulukaverit miettivät Viljan kierrätetyistä vaatteista tai kun Vilja vaikka tuodaan auton sijasta pyörällä kouluun ja entäs jos sitä kiusataan näistä syistä?  Mä olin ajatellut, se aika kun olin näin riippuvainen muiden mielipiteistä olisi jo kauan sitten elettyä elämää, mutta  yhtäkkiä vauvan saaminen sai mut täysin herkistymään mun omille epävarmuuksilleni. Mua ei niinkään haittaa olla se paikallinen kylähullu tai hippi, mutta tietenkään omaa lastani en halua silmätikuksi enkä itsekään ”maailman huonoin äti”-titteliä.

Nyt kun oon perehtynyt tähän vanhemmuuden maailmaan paremmin, mä olen ymmärtänyt että noi yliherkistymiset eivät ole vain mun juttu, vaan joku täysin universaali ilmiö etenkin äitien keskuudessa. Vauvan- ja lastentavarateollisuus hyödyntää täysillä vanhempien epävarmuuden tuntemukset ja saa myytyä mitä ihmeellisenpää tavaraa käsittämättömillä hinnoilla vanhemmille, jotka epätoivoisesti vain haluavat lastensa parasta. Koko vanhemmuudesta tulee helposti jonkinlaista välineurheilua, jossa riittämättömyyden tunneta paikataan tavaralla. Jos mainontaa vastaan ei tietoisesti taistele, koko koti näyttää pian turhanpäivästen lastentarvikkeiden taistelukentältä. Muutosta lisääntyneeseen materialismiin perustellaan sillä, että lapset vaativat sen. Siis ne lapset,  jotka eivät siinä vaiheessa osaa kaivata vielä muuta kuin unta, ruokaa ja läheisyyttä. Ja nimenomaan läheisyydestä ne lapset jäävät vaille, kun vanhemmat joutuvat raatamaan töissä maksaakseen ne uusimmat lelut, tarvikkeet  ja sen tilavimman perheauton. Mun mielestä lapsia ei myöskään voi eikä pidä kasvattaa niin kuin naapurin vekarat, vain siksi etteivät ne vain ikinä joutuisi silmätikuiksi. Mulle tärkeämpää on kasvattaa lapsista suvaitsevaisia toisia ihmisiä kohtaan ja tarpeeksi vahvoja persoonia, joiden oma tahto olla oma itsensä on vahvempi kuin ison joukon painostus. Ja vahvoja ihmisiä kasvaa nimenomaan läheisyydellä ja ihmiskontakteilla, ei tavaralla.

Oman pääni sisällä huutelevat epävarmuuden äänet ovat nyt huomattavasti heikentyneet ja mä tiedän pärjääväni hyvin äitinä. Mua ei ahdista kun menen tapaamaan muita paikallisia äitejä Vilja kantoliinassa ja selässä pieni reppu samalla kun nämä muut mammat roudaavat autostaan uudelta tuoksuvat turvaistuimet, kopat, peitot, kassit ja jostain sieltä välistä pilkottaa se vauvakin. Niillä on enempi tavaraa kuin mulla käydessäni Viljan kanssa viikon reissulla Suomessa. Nykyään Vilja kulkee melkein joka paikkaan mukana kantoliinassa ja kun äiti on nin lähellä, tiedän ettei mikään auto tai tavaramäärä saisi tyttöä sen onnellisemmaksi.

Päiväunet kantoliinariippukeinussa